ylistän Jumalaa salaa

Tähän se henkilökohtaisuuksiin menemättömyys nyt sitten tyssäsi. Vietin viikonloppuna aikaa muutaman entisen vanhoillislestadiolaisen kanssa, ja juttelimme lahkojemme samankaltaisuuksista ja eroavaisuuksista, joista yksi oli musiikki. Se kun on Saatanasta vain heidän mielestään. Karismaattiset kristityt ottavat ns. "kevyen musiikin" virtauksista kaiken irti ja soveltavat uudet tuulet ylistykseen. Tekihän ne tv-kanavankin, vaikka joidenkin mielestä telkkarikin vie helvettiin.

Siinä sitten kuulin muutamia näytteitä Siionin lauluista ja ajattelin, että voisin itsekin näyttää, millaista musiikkia karismaattinen nuori sukupolvi seurakunnissa jumputtaa. Yllätyin, kuinka käsittämättömän määrän Jeesuslauluja osaan vieläkin ulkoa, vaikken ole puoleentoista vuoteen kuullut, saatika soittanut niitä itse.

Ja sitten jäin koukkuun. "Voi helvetin vittu", ajattelin eilen, kun kotona lauleskelin viisi tuntia Jeesus-on-paras-ja-rakkain-lauluja. Mutta se tunne! Uskomaton euforia ja rauha valtaa mielen, "Pyhä Henki koskettaa". Ja niille kavereille, jotka lukee tätä ja sanoo että "joo onhan se ihan sama onko uskossa vai ei, Pyhä Henki puhaltaa missä tahtoo blaablaa", kokeilin ihan huvikseni vaihtaa laulujen sanoja hieman: lauloin "devil" Jeesuksen sijaan ja "Satan" Jumalan tilalla. Pyhä Henki oli Lucifer jne. Ihan sama fiilis kuulkaas. Että siinä siitä Pyhästä Hengestä.

Pohdiskelin mistä tämä kummallinen ilmiö johtuu. 1) Tykkään laulaa. Kyllähän sitä jos kerta tykkää itsensä kuuntelemisesta ja laulaa vielä maailman imelimpiä rakkauslauluja jo vähemmästäkin herkistyy. 2) Varsinkin yhdessä laulaminen ja kaiken maailman spontaanien stemmojen keksiminen on kivaa, ainakin kun sattuu osumaan nuotilleen. Yhdessäolo nyt yleensäkin on ihan kivaa. Tarvitseeko se yliluonnollisen selityksen? 3) Suurin osa osaamistani Jeesuslauluista on rauhallisia, koskettavia, hieman surumielisiä ja samaan aikaan toiveikkaan kuuloisia. Minä ainakin huomaan samoja tuntemuksia itsessäni kuunnellessani jotakin aivan maallista, rauhallista ja koskettavaa kuin ylistäessä samankaltaisien biisien tahdissa.

Koska huomasin, että ylistys onkin ihan kivaa, vaikkei uskossa olekaan, täytyy kyllä myöntää, että hämmennyin hieman. En ole puoleentoista vuoteen halunnut kuulla ainoatakaan imelää Jeesus-biisiä, mutta nyt laulelen niitä ihan huvikseni. Miksi tämä tulkitaan usein niin, että Jumala kutsuu "kotiin", tai että antaisin pienintäkään arvoa Raamatulle? Miksi hyvä fiilis tulkitaan Pyhäksi Hengeksi? Miten yksinkertaisesti se, että jankuttaa tuntikausia kaiken menevän ihan hyvin ja että joku on puolellamme ei riittäisi siihen, että pikkuhiljaa alkaa uskoa kaiken menevän ihan hyvin?

nöyrtykää jumalan edessä!

Joku kysyi anteeksipyyntö-tekstin kommenteissa mehevän kysymyksen: Tuliko minusta itsekkäämpi ihminen, kun tulin uskoon? Lyhyesti olisin vastannut vain kyllä. Syyt itsekkyyden takana kuitenkin ovat usein juuri uskovalle jokseenkin epäselviä, koska kukaan uskovainenhan ei ole itsekäs, vaan nimenomaan nöyrä ja kiitollinen pelastuksestaan. Koska blogini ei edelleenkään käsittele minua, vaan kristillisyyttä yleisesti, kirjoitan kristillisestä ylimielisyydestä.

tyypillistä itsensä (siis Jumalan) korottamista.

Kristitty on Jumalan valittu. Jo kohdusta saakka Jumala on valinnut uskovan, kirjoittanut hänen nimensä siihen kuuluisaan elämän kirjaan, luonut tämän tarkoituksen ja päämäärän. Kaiken luoja, se, joka kaiken yläpuolella on ja hallitsee, on valinnut juuri hänet, jotta hän voisi toteuttaa Jeesuksen jumalallista tahtoa ja saarnata kuolemaa niille, jotka eivät usko (eikun.. ei kukaan kuolemaa saarnaa, vaan pelastusta. Siinä on vaan se juju, että ne, jotka eivät halua tulla "pelastetuksi", se tarkoittaa kuolemaa ja ikuista kidutusta). Jo tämä koko alkuasetelma siitä, että jumaluus, joka on kaikkea suurempi, olisi edes himppasen kiinnostunut saatika sitten rakastaisi jollakin epämääräisellä yliluonnollisella tavalla ja olisi mustasukkainen yhdestä (ja kaikista) ihmisestä, on äärimmäisen itsekäs. Maailmankaikkeuden hallitsija on kiinnostunut MINUSTA! Kuitenkin, koska on vain Jumalan suurta armoa, että hän päätti valita ja pelastaa juuri sinut, ei siitä voi olla ylpeä. Ihmisellä ei ole mitään tekemistä pelastuksen kanssa. Vai onko?

Sanotaan, että tämä Jumalan armo on ehdotonta. Jumala armahtaa itseltään ja luomiltaan kamaluuksilta, koska hän on hyvä ja haluaa niin kovasti sen tehdä. Mielestäni jossain kohtaa ollaan saatettu tämän aukottoman logiikan kanssa mennä hieman pikkiriikkisen pieleen, kun kaikki eivät tietääkseni vieläkään edes usko kyseiseen hommaan. Ja sitten siinä on vielä se pikkujuttu, että tämä porukka, joka uskoo vahingossa väärään kirjaan tai ei oikein ole mistään vakuuttunut, palaa helvetissä ikuisesti. Tietenkään tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Jumala jotenkin vähemmän rakastaisi. Tämä ikuinen rangaistus on ihan kuulkaas rakkaudesta asetettu.

Taivasta kuvaillaan monenmoisin lipevin sanankääntein ja varmaan monen ei-uskovaisenkin mielestä kyseinen paikka saattaa kuulostaa houkuttelevalta. Mites sitten tämän palkinnon saaminen muka aiheuttaisi paremmuuden tunnetta, itsevarmuutta tai sääliä muita kohtaan? Jumalahan on ennalta valinnut juuuuuri sen yhden henkilön kaikista ja antaa tälle kaikkea kivaa kun muut joutuvat itkemään ainiaan. Hienosti tämä ylemmyys/paremmuus verhoillaan siihen, että ollaan niin huolestuneita kadonneista sieluista ja eihän tässä ole minun kanssa mitään tekemistä kun se Jumala haluaa armahtaa kaikki. Miksei kaikkia sitten ole armahdettu? Miksi, jos et täydestä sydämestäsi rakasta oletettavasti olemassa olevaa henkilöä, jota et koskaan ole nähnyt, kärsit siitä iäti?

Automaattisesti uskoon tullessaan kenestäkään ei tietääkseni tule itsekästä. Kuitenkin, mitä enemmän kristillisyydestä oppii, sen itsekkäämmäksi samalla muuttuu. Vielä ihan luvan kanssa, koska kysymyshän ei missään tapauksessa ole itsekkyydestä. Kun uskoon tullaan, useimmiten koetaan vahvaa synnintuntoa, huonommuuden tunnetta, katumusta, syyllisyyttä. Minä idiootti olen rikkonut Jumalaa vastaan. Sitten tämä kaveri kuitenkin sanoo, että hei eipäs tuo haittaa, pyydät anteeksi vaan ja homma on sillä selvä. Sen jälkeen opitaan kaikennäköisistä etuoikeuksista, joita Jumalan lapsilla on. Saat kivan kämpän sieltä taivaasta, siunauksia maan päällä, kaikkivaltiaan rakkauden ja suojeluksen, valmiin polun elämälle jne. Näitä etuoikeuksia ei ole muilla. Lisäksi saat pyytää ihan mitä haluat, ja Jumala on luvannut kaiken antaa. Itsekkäänä, etuoikeutettuna ja siunattuna rukoilet sitten vielä muillekin niitä juttuja, joita he haluavat. Tämä tehdään toisaalta myös sen takia, että Jumala on luvannut extrapisteitä niille, jotka siunaavat muita.

Itsekkyys näkyy hyvin myös oman kutsumuksen ja armolahjojen vinkumisessa. Sitä ollaan muka niin innoissaan, kun naapuri puhuu kielillä tai joku kaatuu Pyhän Hengen hurmioissa. Sitten sitä rukoillaan ja palvotaan, että MINÄ ITSE saisin myös sitä ja tätä ja vielä huomiotakin, kun ne asiat saan. Jumalaa kiitetään siitä, että Tuire kertoo koko seurakunnan edessä mitä hän on tällä kertaa nähnyt unessa. Tuire myhäilee tyytyväisenä, kun seurakunta tykkää hänes.. - anteeksi - Jumalasta vielä enemmän.

Miten tämä "minä ja seurakuntani ollaan parhaita"-asetelma ei olisi itsekäs? Puhumalla täysin päinvastaista tietenkin! Siitä puhe, mistä puute, poissa silmistä, poissa mielestä jne. Korotetaan koko ajan jotakin näkymätöntä, niin kukaan ei huomaa, että muutama ihminen käärii voitot kunniassa, rahassa ja arvostuksessa. Kiitetään koko ajan Jumalaa, niin kukaan ei huomaa, että oikeasti ihmisetkin tekevät töitä ja saavat jopa jotain aikaiseksi. Ylistetään koko ajan 2000v sitten kuopattua herrasmiestä, niin kukaan ei huomaa, että tässähän oikeastaan alistetaan muita. Kiitetään taas Jumalaa siitä, mitä meillä on, niin kukaan ei huomaa niitä asioita, joita meillä ei ole. Huomataan ei-uskovien elämässä vain ne huonot asiat, niin nähdään paremmin se, mikä omassa pyhässä elämässä on hyvin. Ja kaikessa tässä pysyy aina nöyränä, ei suinkaan itsekkäänä, kun antaa kunnian Jumalalle sen sijaan, että kiittäisi sitä, jolle kiitos kulloinkin kuuluu.