anteeksipyyntö

Seurakunnasta Jexitin tehneenä, muiden ex-uskonnollisten kanssa jutelleena ja paljon lukeneena kannan sisälläni enemmän tai vähemmän häpeää ja syyllisyyttä. Haluan nyt pyytää anteeksi.

Anteeksi, että olin kaikkitietävä, itsekäs ja päällekäyvä käännyttäjä. Anteeksi, että olin kova (”totuudellinen”), ylpeä (”ylpeä siitä, mitä Jumala minussa tekee”), tuputtava (”huolestunut”) ja muka tiesin, mikä kaikille oli parasta (”koen, että Jumala haluaa..”). Anteeksi, että pidin täysin normaaleja kehityksen vaiheita tai seksuaalisia suuntautumisia syntinä. Anteeksi, että ylenkatsoin seurustelevia, avosuhteessa eläviä, alkoholia käyttäviä, bi- ja homoseksuaaleja, transsukupuolisia, ei-uskovia, ei samalla lailla uskovia, liian rikkaita, liian köyhiä, liberaaleja ja ”tapakristittyjä”. Anteeksi, että väitin tietäväni, miten sinunkin elämäsi olisi ollut parempi. Anteeksi, että sain kaiken maailman armolahjoja, paljon huomiota, johtaa ylistystä ja opettaa. Tiedän, että oli monia, jotka olivat kateellisia (tai siis ei kateellisia, vaan iloisia puolestani). Ei se kuitenkaan niin ihmeellistä ole. Olen pahoillani kaikkien niiden puolesta, jotka lahjoittivat rahaa yhdistykselle, jossa minä olin vetonaulana. Anteeksi, että pidin itseäni parempana kuin suurinta osaa muista, ei siksi, että olisin ollut parempi, vaan koska olin vastaanottanut armon paremmin. Anteeksi kaikesta Jumalan nimissä levittämästäni potaskasta.

Minä joskus silloin.

Vähän aikaa sitten nimittäin huomasin, ettei Jumala puhunutkaan minulle. En saanut taivaallisia ilmestyksiä, Pyhän Hengen innoittamia ratkaisuja tai mitään muutakaan pyhää. Olen fiksu tyyppi, omaan logiikkaa ja ongelmanratkaisukykyjä, ja ohjeet, joita annoin, olivat luultavasti ihan omia keksintöjäni. Olen hyvä laulamaan, eikä siihen tarvita Pyhää Henkeä, että ääneni koskettaa. Olen sosiaalinen ja avoin, enkä tarvitse Jumalaa siihen, että ihmiset tykkäävät puheistani. Tottakai ihmiset tykkäävät kuulla juttuja, joista tykkäävät. Se on aivan sama kenen suusta ne tulevat.

Anteeksi, kaikki riparinuoret, joita opetin. Anteeksi siitä, että opetin teitä hylkäämään elämänne ja antamaan sen vanhan kirjan päähenkilölle, jota ei välttämättä edes ole olemassa. Anteeksi, etten kuunnellut, kun kerroitte, että elämää voi elää onnellisena, iloisena ja tyytyväisenä myös ilman jumalia. En tiennyt paremmasta. Anteeksi, että tuomitsin elämäntapanne, oli se kuinka hyvä tahansa, vain siksi, ettette uskoneet Jumalaan. Anteeksi, että höpötin juttujani.

Anteeksi, että vaadin ihmisiä tekemään parannusta. Anteeksi, että uhkailin helvetillä, Jumalan tuomiolla, siunausten menettämisellä, paskalla elämällä ja Jeesuksen takaisin tulemisella. Anteeksi, että verhosin kaiken pahan rakkaudeksi, kaiken ilkeän hyvyydeksi ja kaiken tuomion huoleksi kaunein sanoin. Anteeksi, että käskin kiittää Jumalaa kaikesta. Ihan on oma asiasi ketä kiität. Ja pyydän anteeksi, anteeksi miljoonasti niiltä ihmisiltä, jotka johdatin uskoon. Olen pahoillani, että johdatin teidät seuraamaan uskontoa, joka levittää ympärilleen vihaa, itsekkyyttä, pelkoa ja ylenkatsomista. Anteeksi, että painostin teitä päättämään uskoa todistamattomaan.

Haluan myös antaa anteeksi kaikille niille, jotka tekivät tätä samaa ja paljon muuta. Tiedän, että se, mihin uskotte, on totta teille. Se oli totta minullekin. Tiedän, että sitä vaalii hinnalla millä hyvänsä, siitä ei halua irroittaa, siitä ei uskalla luopua. Sitä ei halua nähdä omaa asennettaan, varmuutta pitäytyä uskomuksissaan todisteista huolimatta, ympärillä olevaa maailmaa tai uskon sisäisiä ristiriitoja. Jos kuitenkin uskallatte, huomaatte, että elämä on rikasta ja täyttä tässä ja nyt sen takia, mitä tässä ja nyt on, ei sen takia, mitä taivaassa on tai mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Elämä on rikasta ja täyttä siksi, että elämä on rikasta ja täyttä. Ei sen enempää.